Noniin, nyt se alkoi. Nimittäin koti-isän arki. Koetan muistaa/ehtiä/jaksaa kirjoitella elämästä koti-isänä Saksassa nyt kun kotona olen.
Saksassa kotiin jää lähes poikkeuksetta lapsen äiti. Päivi olikin kotona jo reilun vuoden, joten nyt on sitten minun vuoro maistaa tätä koti-ihmisen hommaa.
Ja että hommaan saatiin heti alkuun vähän “luulot pois”-tyyppistä toimintaa, niin Kalle aloitti kuumeilun sunnuntaina (tänään on keskiviikko) ja äsken käytiin lääkärillä. Mitään kummallista ei kuitenkaan löytynyt, vaan odottelemalla pitäisi mennä ohi.
Siihen vielä lisäksi Velmu vaikutti olevan vähän heikkona ja alkoikin sitten kans sunnuntaina oireilemaan. Oksentelua sisälle ja pian toisestakin päästä. Ja pahana juttuna vielä oli, että molemmista päistä fuskannut tavara oli veristä.
Eilen tilanne meni niin pahaksi, että koira oli vietävä hätäpäivystykseen. Sinne jäi vuoden ekana päivänä koira tiputukseen ja lääkitykseen. Puoliltapäivin pitäisi soittaa ja kysyä, että saadaanko koira tänään vielä kotiin.
Tämä fulltime-daddyn homma ei etukäteen ehtinyt paljoa jännittämään, kun oltiin joulukuu melkein kokonaan reissussa. Ja nyt vaikka arki on aloitettu suht tiukilla käänteillä, niin jännitystä ei ole vieläkään paljoa.
Kuume pitää Kallen tietysti aika väsyneenä ja se pyrki tuossa itse sänkyyn. Aamupäiväuninukutus kävi siis varsin helposti, kun nosti Kallen sänkyyn ja makoili sen vieressä muutaman minuutin.
Tämänkin tekstin sain kirjoittaa ihan kerralla!